Gwen oli muuttanut Lontoosta ja lähtenyt en tiennyt minne.  Jatkoin muiden englantilaisten ystävieni tapaamista.  Mutta yhtenä sunnuntai-iltapäivänä lokakuussa 1971, kun olin yksin huoneessani, jossa oli kylmä, aloin miettiä elämäntilannettani kuten tavallista ja sanoin itselleni: Tuleeko minulle koskaan parempaa elämää?  Amerikka on kaukana ja matka on niin kallis.  Miten voin saada rahaa mennäkseni sinne ?  Työ ravintolassa on niin huonopalkkaista, tulevaisuuteni valoton ja epävarma, elämäni kaaoksessa, kuukauden pituinen oleskelulupani Englannissa oli kulunut umpeen kauan sitten, joten oleskeluni Lontoossa oli tullut laittomaksi.  Olin jatkuvasti ahdistunut ajatuksesta, että minut pidätetään ja lähetetään Marokkoon, jonne en mihinkään hintaan halunnut palata.  Mitä tehdä?  Minne mennä ?  Kuinka muuttaa suuntaa, elämää ?

 

Kun ajoin pois mielestäni näitä ajatuksia, toisia alkoi tulvia päähäni.  Nopeasti nämä ajatukset tulivat syyttäviksi ja todella alentaviksi.  Ne tulivat yhtä aikaa ja toinen toisensa perään, enkä voinut niitä pysäyttää tai muuttaa.  Päässäni oli kuuroksi tekevä sekasorto.  Yritin kuunnella musiikkia muuttaakseni ajatuksieni kiertoa, mutta oudosti musiikki häiritsi minua.  Pyörin ympyrää huoneessani.  Kun istuin, en pystynyt pysymään rauhassa ja kun taas nousin, oli sekin huonoa.  Pelko, että henkinen tasapainoni järkkyy, valtasi mieleni.  Sanoin itselleni: Minä olen Aziz.  Mutta välittömästi vastasin itselleni: Kuka on Aziz?  Yritin ajatella vanhempiani, ystäviäni, jotta voisin palata normaaliin tilaan.  Olla johdonmukainen, ajatella normaalisti, nauraa, puhua, kuulla.  Mutta mielessäni oli jatkuvasti ajatukset, jotka sanoivat, etten ole minkään arvoinen, en ole mitään.  Mielentilani oli todella pelottava ja synkkä.

 

Koska pelkäsin kovasti, aloin toistaa koraanin jakeita, kuten meille oli opetettu ja kehotettu tekemään, jos olemme vaikeassa tilanteessa tai jopa ollessamme vastassa demoneja.  Mutta koraalin sanat olivat tyhjiä suussani ja vailla voimaa ja sanoin itselleni: Mitä sinä oikein sanot?  Huusin avuksi profeettamme nimeä, mutta silloinkin tuli mieleeni: Kuinka hän voi sinua auttaa, hän on kuollut ja haudattu?  Mielessäni oli pettymys ja olin katkera, koska en voinut saada mitään apua koraanista sen kummemmin kuin profeetalta tai marabuilta, joiden nimiin myös vetosin, kuten on tapana kotimaassani Marokossa. 

 

Yritin ajatella, jos maailmassa olisi joku, jonka nimi tai valta voisi minua rauhoittaa ja johon voisin identifioida itseni.  Mutta en voinut ajatella ketään paitsi pienenä hetkenä paavia (Paavali 6) ja sanoin itselleni: varmasti tämä mies on parhain kaikista ihmisistä, koska hänellä on tuollainen asema.  Mutta ei sekään lohduttanut minua eikä rauhoittanut minua.  Yritin rauhoittua muistellen rukouksiani ja paastoa ramadan –kuukauden aikana jopa Lontoossa, jotta pääsisin ulos ajatuksieni spiraalista ja vahvistua uskossani, mutta mitään hyvää ei tullut tuolta suunnalta.  Nämä hetket olivat kipeitä ja nyyhkytin.