Marokosta lähteminen tuntui minusta ratkaisulta.  Päätin varmuudella lähteä, enkä suunnitellut paluuta.  Tällä kerralla lähdin Lontooseen, jossa isoveljeni oletettiin opiskelevan ja työskentelevän.  Seuraavana etappina oli Amerikka.  Toiveeni oli asua veljeni luona ja etsiä työtä, oppia englanninkieltä ja sitten matkustaa Bostoniin, jossa yksi college of music (Berklee) oli myöntänyt minulle apurahan.  Saavuin Lontooseen keskiyöllä heinäkuun 10. pnä 1971.  Satoi.  En puhunut englantia enkä tiennyt mihin suuntaan mennä.  Lopulta tuntematon skotti otti minut vastaan keskellä yötä yhdessä puistossa ja antoi minulle luonaan Hammersmith’issä yösijan.  Veljeni ei asunutkaan Lontoossa, kuten hän oli antanut meidän uskoa, vaan Swansea’ssa (South Wells).  Olin saanut tietää sen hänen espanjalaiselta kihlatultaan, jonka luona olin vieraillut Madridissa matkallani Lontooseen.

 

Sitten jatkoin matkaani liftaamalla tavatakseni isoveljeni Swansea’ssa.  Hänen vastaanottonsa oli kylmä.  Hän majoitti minut viikoksi luoksensa, mutta sitten hän toi minut takaisin Lontooseen, jonne hän minut jätti lähtien itse kihlattunsa luokse Madrid’iin.  Löysin työtä meksikolaisesta ravintolasta astiainpesijänä keittiössä, joka oli maan alla.

 

Asuin pienessä huoneessa, jota lämmitin kaasulla, jota varten joka 20:n minuutin välein tuli laittaa rahaa käytävällä olevaan automaattiin.  Se tuli kalliiksi, kuten myös vuokra, johon meni kolme neljännestä palkastani.  Kärsin usein kylmästä eikä ravintola, jossa työskentelin, antanut minulle riittävästi ruokaa.  Tutustuin nopeasti englantilaisiin, kuten olin toivonut.  Vältin marokkolaisten tai yleensä arabien kanssa yhdessä olemista, koska ymmärsin, että heidän kanssaan en oppisi kieltä.