Sanoin itselleni, että Jumala nyt rankaisi minua, koska en ollut hyvä muslimi. Mutta yllättävästi tämäkään selitys ei tuntunut ratkaisevalta.  Yksi ajatus vainosi minua erityisesti.  Ajatus synnistä.  Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin synnin voiman, joka minua piti vallassaan aivan, kuin joku olisi kuristanut kurkusta.  Tunsin koko olemukseni niin turmeltuneeksi ja olin, kuin kaikki muutkin, kadotettu.  Se koski kovasti ja itkin niin, että silmiäni särki.  Minä olin tässä tilassa.  Minä, joka pelkäsin Jumalaa ja uskoin Mohamediin, mutta siitä huolimatta olin yksin ilman apua.

 

Yhdessä hetkessä näin koko elämäni kiitävän silmieni edessä yhden silmänräpäyksen kuluessa ja siinä ei ollut näkyvissä mitään hyvää.  En nähnyt enää eroa elämän ja kuoleman välillä ja sanoin itselleni: Ehkä olemmekin kuolleita?  Jos isken itseäni puukolla, ehkä   vapauttaisin itseni lopultakin alkamaan elämän?  Tällainen ajatus oli siis mielessäni, mutta oli myös ääni minussa, joka sanoi: Älä tee sitä.  Mikä oli tämä ääni?  En tiedä, mutta se oli sisälläni, pienenä ja tehokkaana.  Laitoin refleksin lailla puukon paikalleen, mutta synnintunto kidutti minua edelleen.  Minulla oli tunne, kuin olisin alasti Jumalan edessä, jota loukkasin.  Minä, uskova muslimi.  Minua hävetti.

 

Minulla oli vaatteet päälläni, mutta tunsin niiden painon olkapäilläni ja tunsin etteivät ne voineet minua peittää.  Illalla muistin yllättäen mitä Gwen sanoi minulle Jeesuksesta Kristuksesta.  Epäröimättä suljin käteni ristiin ja aloin rukoilla ranskankielellä ääneen kaiken aikaa itkien sanoen : « Herra Jumalani, anna anteeksi kaikki syntini.  Rukoilen sinua Jeesuksen Kristuksen Poikasi nimeen.”  En osaa selittää miten, mutta nämä sanat olivat ainoat, joissa oli järkevyyttä ja voimaa, josta minun tuli pitää kiinni.  Toistin sanat monta kertaa.  Ihmeellistä oli, että ainoastaan Jeesuksen Kristuksen nimi oli lämmin ja luotettava ja voimakas sisälläni, kun rukoilin ja itkin.